Human being vai human doing?

Tämän artikkelin ajatuksen on kirvoittanut saksalainen edesmennyt psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi-filosofi Erich Fromm. Tämä osin kiisteltykin ajattelija on herättänyt varsin elämänvoimaisia kysymyksiä yksilöiden ja yhteiskuntien terveydestä. Oman käsitykseni mukaan Frommin näkemys yhteiskunnasta on ”orgaaninen ja holistinen kokonaisuus”, joka tapahtuu prosessinomaisessa käymistilassa yksilöiden ja ”struktuurien” välillä. Hänen mukaansa nämä yhteiskunnan ”struktuurien” eli rakenteiden ei kuitenkaan tulisi olla kyseenalaistamattomia, annettuja tai muutoin millään muotoa ”fiksattuja”. Ehei, kaikkea muuta. Terveen yhteiskunnan olennaisena osana ovat hyvät keskusteluyhteydet muihin ihmisiin, vapaus olla luova ja ajatteleva yksilö. Ihmisen luovuutta kultivoidaan myös kouluissa. Mikäli siis yhteiskunta on terve ja sen struktuurit – muun muassa siis normit – ovat terveitä ja ihmistä, tarkemmin sanottuna ihmisyyttä – ravitsevia. Hänen teoksissaan pohditaan kauttaaltaan terveen yhteiskunnan piirteitä ja nostetaan esille yksilön vastuusta tarkastella yhteiskunnallisia normeja itsenäisesti, jotta yhteiskunta ei suistuisi patologisen normaaliuden tilaan. Tässä tekstissä kuvataan jäljempänä, mitä hän tällä termillään tarkoittaa. Patologisen normaaliuden kantava tematiikka yhdessä ”vieraantumisen” käsitteen kautta on toistunut hänen teoksissaan kauttaaltaan (ks. esim. ”Terve Yhteiskunta” vuodelta 1941). Tänä päivänä monet hänen ajatuksensa herättävät uudelleentarkastelua, kun mietimme nykypäivän yhteiskunnan tilaa.

Nyt kun tarkastellaan yllä kerrottua lyhyttä määritelmää Frommin terveen yhteiskunnan olemuksesta, miten arvioisit nyky-yhteiskuntaa näistä ehkä korkeistakin standardeista käsin? Itse toisin frommilaiseen ajatteluun mukaan käsiteparin erottelun havainnollistamaan ns. ihmisyydestä vieraantuneen ja terveen yhteiskunnan eroa. Nämä kaksi käsitettä ovat: Human being ja human doing. Human being -termi jo viittaa alkuperäiseltä semantiikaltaan ihmisyyteen, joka on itse asiassa olemista, ei tekemistä. Nykyihminen juoksee oman kokemukseni mukaan karkuun kaikin tavoin tätä olemisen tilaa. Pelkkä oleminen on pelottavaa: mitä tapahtuukaan, kun pysähdyn aidosti läsnäolevaan tilaan ja annan mieleni laukata tuhatta ja sataa? On paljon turvallisempaa pitää itseni ja mieleni jatkuvassa liikeessä, ärsyketulvassa, ja ehkä totutuissa toimintamalleissakin (vaikka ne vaikuttaisivatkin ulkoa päin katsottuna oikein hyviltä toimintamalleilta, kuten jatkuva siivoaminen, järjestely, suunnittelu, kaikkien lankojen käsissä pitäminen, perfektionismi, jne.) Oman kokemukseni kautta tulleen näkemyksen mukaan tällaisessa toiminnassa on lopulta kyse oman itsen pakenemisesta; en siis koe olevani turvassa, mikäli vain olen ja elän tätä hetkeä, aidosti yhteydessä itseeni ja muihin. Mitä edes on aito yhteys itseen ja sitä kautta muihin? Mitä on olla aito, autenttinen sinä ja minä – ilman tarvetta luokitella muita ihmisiä kuuluviksi erilaisiin ”ihmisryhmiin”? Näin tehdessämme, emme näe enää toisia ihmisiä yksilöinä. Ehkä emme itsekään osaa enää ajatella itseämme sellaisena, vaan osana massaa, joka on ehdollistettu kenties syntymästään lähtien tietynlaiseen ”muottiin”. Tässä tarvitaan erityistä valveutuneisuutta nykyaikana, mikäli toivomme – kuten kaikki vanhemmat eittävät toivovat – lastensa normaalia ja tervettä kehitystä, jossa mielikuvitus, luovuus ja leikki ovat olennaisena osana lapsen ”työtä”. Ruokkivatko yhteiskuntamme normit, asenteet ja keskustelukulttuuri tällaista lapsen tervettä kehitystä? Mitä on ihmisyys, tai oikeammin terve ihmisyys? Kuka sen määrittelee?

Mitä se patologinen normaalius siis on?

”Patologinen normaalius” tarkoittaa tilannetta, jossa yksilöt sopeutuvat voimakkaasti yhteiskunnan normeihin ja odotuksiin, mutta menettävät samalla yhteyden todelliseen itseensä ja omiin tarpeisiinsa. Tämä voi aiheuttaa sisäistä tyhjyyttä, ahdistusta ja tyytymättömyyttä, vaikka ulkoisesti henkilö vaikuttaa normaalilta. Yhteiskunta voi asettaa paineita omaksua tiettyjä arvoja, käyttäytymismalleja ja elämäntapoja. Kun yksilö sopeutuu näihin normeihin liian voimakkaasti tai sokeasti, hän menettää kyvyn itsenäiseen ajatteluun ja päätöksentekoon. Tämä voi johtaa siihen, että yksilö alkaa noudattaa normeja ilman todellista sisäistä vakaumusta tai ymmärrystä niiden merkityksestä omassa elämässään. Patologinen normaalius voi ilmetä esimerkiksi silloin, kun yksilö valitsee uran tai elämäntavan, joka ei vastaa hänen todellisia intohimojaan tai arvojaan, vain siksi, että se on yhteiskunnan hyväksymä tapa toimia. Tämä voi tukahduttaa yksilön luovuuden, itseilmaisun ja henkilökohtaisen kasvun. Fromm korosti tarvetta vapautua patologisesta normaaliudesta ja löytää oma, aito tapa elää ja olla. Tämä voi sisältää kyvyn kyseenalaistaa vallitsevia normeja, kuunnella omia tarpeita ja haluja sekä rohkeutta ilmaista itseään rehellisesti.

Case-esimerkkejä patologisesta normaaliudesta

Katsahda vain päivän uutisia, etkä voi olla näkemättä kollektiivista yhteiskunnan tilaa (muutoinkin puhun teksteissäni aina yhteiskunnan tilasta, en niinkään omasta tilastani. Tarkastelen yhteiskuntaa elävänä kokonaisuutena, joka on jatkuvassa prosessissa.) Erich Fromm puhui jo omana aikanaan (1900-1980) kapitalismin aiheuttavan ihmisen vieraantumista autenttisesta ihmisyydestä (autenttinen ihmisyys toki on omaa terminologiaani siinä, miten kuvaisin Frommin radikaalia humanismia). Frommin varoitus patologisen normaaliuden vaaroista on mielestäni ollut ajankohtainen jo pitkään. Nyky-yhteiskunnassa monet ovat vaarassa ajautua elämään, jossa heidän perustavanlaatuiset tarpeensa jäävät tyydyttämättä. Henkisen hyvinvoinnin puute, yhteiskunnallinen eristyneisyys ja merkityksen puute voivat johtaa moniin ongelmiin, kuten mielenterveysongelmiin, päihteiden väärinkäyttöön ja väkivaltaan. Valitettavasti siis emme näe tällä hetkellä terveen yhteiskunnan kriteereitä täyttäviä tunnusmerkkejä juuri lainkaan. Vastuu on siirtynyt yksilöille, kenties heidän tietämättään. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, taloudellinen ahdistus ja henkinen tyhjyys ovat leimallisia monille yhteiskunnille tänä päivänä, myös Suomelle (näin ”maailman onnellisimpana maana”). Vaikka taloudellinen vauraus saattaa olla korkea, ihmisten henkinen hyvinvointi ja yhteisöllisyys voivat olla uhattuina.

Frommin mukaan patologinen normaalius näkyi räikeimmillään fasismissa ja ihmisten tottumisessa tällaisen ajattelutavan olevan normaalia. Miksikö? Koska he pelkäsivät vapautta (Teos Pako vapaudesta puhuu tästä). Hannah Arendt puhuu omassa tuotannossaan, mm. teoksessa Human Condition samasta ilmiöstä kuvatessaan Natsi-Saksan hirmutekoja: Tavallinen perheenisä söi aamupalaa perheensä kanssa, lähtien tämän jälkeen suorittamaan toimenkuvaansa tuhoamisleireillä. Kaikki tapahtui ehdollistamisen, totuttamisen kautta siihen, että tietty ihmisryhmä ei ollut ihmislaji alkujaankaan. Aidosti itseensä yhteydessä olleen ihmisen moraalin mukaista olisi tietenkin ollut, että ihmiset olisivat kieltäytyneet toteuttamasta kolmannen maailman rakentamista omalla panoksellaan.

Ei mitään uutta auringon alla. Tätä taustaa vasten, näen että ihmisen tulisi aina pitää moraalista tutkaa päällä eläessään yhteiskunnassa. Normit voivat siis todella olla epäeettisiä ja ihmisyyttä mädättäviä. Esimerkkinä korona-aika. Miten vuoden 2020 alusta lähtien yhteiskunnallinen keskustelu, normit ja odotukset suistivatkin kansakuntamme tilaan, jossa suuri osa ihmisistä ei nähnyt mitään vikaa koronapassilla tapahtuvassa ihmisten erottelussa. Yhteiskunnallisesta keskustelusta katosi harmaan eri sävyt, ja meille tuli odotus ”oikein ajattelemisesta” ja ”väärin ajattelemisesta”. Itse olen kuulunut näihin ”väärin ajattelijoihin” – tai ylipäätään ajattelijoihin – jo neljän vuoden ajan. Koronarokote markkinoitiin meille ”tutkittuna ja turvallisena”, vaikka se ei ole kumpaakaan. Todellisia tilastoja vääristellään ja ylikuolleisuuden juurisyissä ei oteta huomioon sitä yhtä vaihtoehtoa, jonka kohdalla todellisista kausaalisuhteista ei voida puhua: rokotetta. Mielestäni elämme tällä hetkellä yhteiskunnassa, jossa totuus on kadonnut jonnekin taivaanrannan taakse. Elämme voimakkaasti ehdollistavassa yhteiskunnassa, jossa propaganda ja indoktrinaatio ovat arkipäivää. Jos jotakin kaipaamme yhteiskuntamme tervehdyttämiseksi tällä hetkellä on terve keskustelukulttuuri, yleistämisestä ja kategorisoinnista luopumista ja aitoa, sekä arvostavaa toisen ihmisen kuuntelua, rakenteiden uudelleen määrittelyä ihmisten taholta tapahtuvan muutoksen myötä. Yhteiskunnan tilaa eivät tule poliitikot tai virkamiehet muuttamaan parempaan, vaan (me) tavalliset ihmiset. Toki tällä en sano sitä, että äänestää ei kannata, vaan nimenomaan nyt tarvitsemme uudenlaisia, uudenajan sydäntietoisia poliitikoita, jotka ymmärtävät juurisyyt. Kun juurisyy on hoidettu, oireet lakkaavat pulppuamasta. Tällä tarkoitan syy-seuraussuhteiden luonnonlakiin perustuvaa ymmärrystä, en muiden syyttämistä. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että ns. Uuden ajan politiikasta olen kirjoittanut myös artikkelin, mikäli aihepiiri kiinnostaa.

No, miten patologinen normaalius muutoin näkyy tällä hetkellä tai miten tällainen maailma on ylipäätän tullut mahdolliseksi? Ihmiset ovat vajonneet kiireisen elämänrytmin ja suorittamisen pauloihin, unohtaen pysähtyä ja tarkastella syvemmin omaa olemustaan. ”Human doing” -mentaliteetti korostaa jatkuvaa toimintaa ja saavutuksia, unohtaen kysymyksen siitä, kuka todella olemme ilman ulkoisia saavutuksia ja rooleja. Yhteiskunta on vahvistanut tätä vieraantumista asettamalla odotuksia ja normeja, jotka ohjaavat yksilöitä kohti pinnallista menestystä. Tällainen paine saa ihmiset välttelemään omia tunteitaan ja syvällisiä pohdintoja, sillä pelko epäonnistumisesta tai ulkopuolisen arvostelusta hallitsee. Edellä esittämäni esimerkki korona-ajan toimenpiteistä on ollut voimakkaasti polarisoitunutta, ilman aitoa keskustelukulttuuria ja vaihtoehtoisten näkemysten yhdenvertaista tuomista kansan keskiöön puolueettomalla tavalla.

Tässä kiireisessä maailmassa monet etsivät pakotietä todellisuudesta täyttämällä elämänsä triviaaleilla asioilla – pikkuhetkillä some-alustoilla, ostoksilla tai päivittäisillä rutiineilla. Tällainen käytös toimii väliaikaisena pakokeinona, mutta se syventää vain vieraantumista omasta itsestä. Ihmisen tulisi rohkaista itseään pysähtymään, kohdata omat tunteensa ja asettua kyseenalaistamaan yhteiskunnan asettamia normeja. Vasta tällainen introspektio ja tietoinen läsnäolo voivat palauttaa yhteyden todelliseen olemukseemme ja auttaa löytämään merkityksellisyyden ilman pinnallisia ulkoisia saavutuksia.

Henkilö ei enää tunnista itseään ilman saavutuksiaan tai roolejaan yhteiskunnassa. Ihmislajin voi siis sanoa vieraantuneen todellisesta olemuksestaan, kun human being on väistynyt ”human doing” -olemuksen tieltä. Tämä muutos heijastuu kaikkeen inhimilliseen kärsimykseen, kun yksilöt kiirehtivät suorittamiseen ja materialismiin välttääkseen kohtaamasta itseään. Yhteiskunnan ehdollistaminen on saanut ihmiset juoksemaan pakoon omia tunteitaan, täyttämään elämänsä triviaalilla ja karttamaan syvällisiä kohtaamisia. Tämä kehitys vaatii tarkastelua, jotta voimme palata yhteyteen omaan olemukseemme ja löytää aidon onnellisuuden lähteen, joka ei ole riippuvainen säännöllisistä dopamiiniannoksista erilaisten videopelien, tiktokkien ja instagrammien ”skrollauksen” tuottamana. Tällaisesta dopamiinista riippuvaiset ovat alttiimpia olemaan myös vahingollisista normeista riippuvaisia, sillä mielikuvitus on köyhtynyt tämän prosessin myötä – tai lasten tapauksessa – mielikuvitus ei pääse aivojen biologisen kehityksen kannalta optimaalisella tavalla kehittymään terveesti lainkaan. Tämä taas tuottaa uusia lieveilmiöitä, kuten lisääntyvää yliaktiivisuutta, toisaalta flegmaattisuutta, hermoston säätelyhäiriöitä ja mielenterveyden haasteita. Vieraantuminen ”human doingin” kautta korostaa siis mielestäni tarvetta palauttaa tasapaino elämään, jossa arvostetaan sekä ulkoista toimintaa että sisäistä rikkautta. Ihmisen tulisi muistaa olevansa enemmän kuin pelkät saavutukset ja toimet, ja löytää merkitys myös oman olemuksensa syvemmistä kerroksista. Terveesti itsensä kanssa yhteydessä olevat ihmiset heijastavat tämän myös ulkopuolelle ja tällainen muutos alkaisi pitkässä juoksussa versota terveempää hedelmää.

Kohti terveempää yhteiskuntaa

Terve yhteiskunta ei ole vain utopia, vaan se on tavoiteltava päämäärä, jonka puolesta meidän kaikkien tulisi työskennellä. Ensin tulisi kuitenkin tulla tietoiseksi nyky-yhteiskunan todellisesta tilasta ja esimerkiksi valtarakenteiden tiedostamisesta ja vaikutuksesta nykyisen patologiseksi suistuneen yhteiskunnan suurena taustalla vaikuttavana juurisyynä. Tarvitsemme yhteiskunnallisia rakenteita, jotka edistävät yksilöiden hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. Tämä voi sisältää investointeja koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaalisiin palveluihin, sekä pyrkimyksiä vähentää yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja lisätä ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta.

Voimme edistää terveempää yhteiskuntaa osallistumalla yhteisölliseen toimintaan, tukemalla toisiamme ja pyrkimällä luomaan ympäristön, jossa jokaisella on mahdollisuus kukoistaa. Terveessä yhteiskunnassa myös keskustelukulttuuri on terve ja monipuolinen. Terve yhteiskunta tarjoaa myös tarvittavat resurssit, kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja taloudellista turvallisuutta, jotta yksilöt voivat kukoistaa ja tuntea olonsa arvostetuiksi. Henkinen hyvinvointi ja onnellisuus ovat yhtä tärkeitä – ellei jopa tärkeämpää – kuin taloudellinen vauraus. Olen nyt koettanut valottaa osin ehkä vaikeaakin teemaa tässä artikkelissa. Mitä ajatuksia sinussa on herännyt asian tiimoilta? Koetko terveemmän yhteiskunnallisen muutoksen olevan mahdollinen – edellyttäen siis, että koet lähtökohtaisesti muutoksen tarpeen olevan todellinen?